mitä ihminen muuta tarvitsee

Lähdin lauantai-aamuna ajelemaan Anjalaan, potemaan rauhassa pientä syystautia. Talo oli jo vähän viileä, aloitin potemisen laittamalla tulet kaikkiin tulipesiin. Pönttöuuniin, puuhellaan, vesipadan alle ja kiukaaseen vedon parantamiseksi.

Pönttöuunin lämmitin ensimmäisen kerran oikein kunnolla. Poltin aluksi hiukan paperia tuhkaluukussa, sitten sytytin pesään tulet ja laitoin luukut kiinni. Kahdella vajaalla pesällisellä uuni kuumeni niin, että se hohkasi lämpöä vielä sunnuntaiaamunakin. Uskomattoman hieno laitos! Muuratussa puuhellassakin on massaa, mutta sen lämmityskyky ei edes lähentele pönttöuunia. Nyt olen varma, että talo lämpiää talvellakin, varsinkin kun peruslämmön pitää sähköpatterilla. Huojentavaa kun syksy on kohta niin kiireinen, etten yli kuukauteen pääse mökille. Nyt käyn kaikki mahdolliset hetket.
Anjalassa on kuivaa. Se alkaa näkyä aikaisena ruskana. Pihlajat ovat kellastaneet lehtensä ja punanneet marjansa. Saa nähdä tuleeko leuto talvi, pihlaja ei vanhan sanonnan mukaan kuulemma kanna kahta taakkaa; marjoja ja lunta.

Minä olin rauhassa. Lisäsin puuta välillä, kuuntelin radiota ja neuloin keinutuolissa. Söin kun siltä tuntui ja join runsaasti teetä. Mieli ja ruumis nautti jokaisesta hetkestä.

Illalla lämmitin saunan. Olisipa jokaisella sellainen paikka kuin minulla.

Kotiin lähtiessä poimin pudokkaat maasta ja kotipihalla ensitöikseni myös. Katkoin muutaman raparperin mukaan, kuorin, pilkoin ja laitoin paistoksen uuniin. Inkivääriä, kanelia, sokeria, kauraa, voita. Tuoksu on hurmaava ja maku vielä parempi. Vaniljavaahdon kanssa täydellistä.

Tällaisia asioita ei saa kaupasta ja jos saisi, niiden hinta olisi tähtitieteellinen. Onni on pienissä asioissa ja joskus uskomattoman yksinkertaista. Vanheneminen on kiitollista.