Tämän kuvan ottamisesta on pian 18 vuotta. Olin 20-vuotias, onneni kukkuloilla ja naiivi. Ja tämä vauva oli koko maailmani. Hyvä kun oli, koska mihinkään en oikein päässyt. Rintamaito oli ainoa, mikä kelpasi. Yhden kerran kokeiltiin kotiin jäämistä isän kanssa, lopputuloksena kaaressa oksennettu pullomaito (lypsettyä kylläkin). Vierottaminen oli pakko tehdä siinä vaiheessa kun poika juoksi perässä ja huusi:"maitoa"! Minä piilouduin kaappiin. Ja isä lähti vieroitusleirille mökille. Siihen loppui imetys ja alkoi äidistä itsenäistyminen. Ajattelin, että tässä olisi minulle riittävästi: yksi ihana ja suloinen lapsi. Elämänkirjaan oli kirjoitettu toisin, onnekseni.
Eilen saapui Suomen puolustusvoimien kirje. Kutsunnat ovat ensi syksynä. Tänään oli autokoulun ensimmäinen info ja teoriatunnit sovittuna. Yksi keikkatyöpaikka kesäksi on jo varma, toinen, pysyvämpi on vielä haussa. Kohta aikuinen.
Ja minkälainen! Ystävällinen, luotettava, vastuullinen, empaattinen, rakentava, ahkera, tunnollinen, huumorintajuinen ja rakastava. Miten minulla voi olla sellainen lapsi? Eikä vain yhtä vaan kolme. Olen saanut enemmän kuin ansaitsen. Minä, lähes teiniäiti. Eniten on kai kiittäminen omia vanhempiani, jotka kuitenkin istuttivat minuun ne asiat, jotka ovat elämässä aina kantaneet. Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi, erityisesti lastasi.
2 kommenttia:
Meidän vauva.... Voi sniif. Ihanaa ja niin kamalaa!
Niin ainutkertaista on tämä elämä... Joka päivä minäkin ihmettelen... Kaikki kolme lastani kohta kotipesästä irroittautumassa...
Lähetä kommentti