Loppukoon radiohiljaisuus.

Kolme kuukautta vierähti uupuneena bloggaamiseen. Olen vain kateellisena katsellut muiden aikaansaannoksia ja itse, no olenhan minä kaikenlaista saanut aikaan. En vaan ole jaksanut dokumentoida. Sisäänkirjautuminenkin on ollut liian vaativa juttu.

Koti ja työ ovat pitäneet ajankäytöstä huolta, 17 huolehdittavaa töissä ja kuusi kotona vievät kaiken ajan ja mieluusti enemmän. No, nyt on yhteishaku kohta pulkassa, loppukevät meneekin jo helpommin. Numeroita vielä kiritään korkeammalle, mutta onneksi ei enää supervauhtia. Opiskelijoissakin huomaa helpotuksen.

Pian aloitetaan tanssiprojekti Raatikon kanssa, se tulee olemaan huikeaa, olen varma. Oppilaani ovat luovaa ja taiteellista porukkaa ja he nauttivat projektista, se on varma.

Olen ruvennut ajattelemaan opettajaa taiteilijana (en ota kantaa laatuun), kankaana ja materiaalina ovat ihmisenlapset. Hurja ajatus sinänsä, mutta mitäpä muutakaan opettajan työ on kuin tietoista ohjaamista ja muokkaamista. Mikä minua sitten ohjaa? Omat arvoni ja näkemykseni hyvästä elämästä ja onnellisuudesta ja ihmisarvon kunnioituksesta. Eikö taiteilijankin työtä ohjaa hänen tapansa katsoa maailmaa ja ympäristöä? Olen löytänyt ajatuksen unelmoidessani kokopäiväluomisesta, mutta minähän teen sitä jo! Rakennan tietoisesti suurta näytelmää nimeltä Elämä. Aika isoa minusta. Opettaminen on upea juttu, enkä häpeä myöntää olevani ammatistani suunnattoman ylpeä. Minulle on annettu lupa vaikuttaa ihmisten elämään, teen sitä joka päivä ylpeänä ja suurella tunteella, varmana ammatinvalintani onnistumisesta. Elämälle kiitos, maksan mielelläni takaisin ja eteenpäin.